Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.

Aamulla oli hiljaista, joku oli mennyt kirkkoon, toiset ehkä nukkuivat pois eilisiään, moni oli jo aattona poistunut juhannuksen viettoon tien päähän. Me otimme yksinäisen ajoneuvomme autokatoksesta ja suuntasimme rauhallisimmalle kaikista tietämistämme paikoista, tutulle hautausmaalle.

Hauta löytyi helposti saamieni ohjeiden mukaan. Pientä yksinkertaista kiveä vasten nojasi väliaikainen puinen kyltti, pelkällä sukunimellä merkitty. Ei istutuksia, ei ainuttakaan kukkaa. Minulla oli mukana kimppu valkoista, punaista ja vihreää. Muistelin siinä, milloin tutustuin häneen, millaisia olivat alkuvuodet hänen työtoverinaan. Hän hankkiutui pian jatkamaan opintojaan ja siirtyi sitten kokonaan toiseen työhön. Vuosien varrella tapasin hänet ohi mennen asemalla tai jossakin, kuulin erosta, työuran etenemisestä, uudesta puolisosta. Viimeksi tapasimme talvisella kadulla, pysähdyin kysymään kuulumisia. Siinä hän kertoi etenevästä sairaudestaan, parisuhteen päättymisestä ja muuttamisestaan takaisin kaupunkiimme. Tilanteen kaikinpuolinen paljaus riipaisi. Tämän kauniin kesän puhjetessa kuolemanviesti tuntui jo vapauttavalta.

Retriitti hiljaisen seurakunnan keskellä toi syvän rauhan. Tuuli soitti urkuja, linnut lauloivat suvivirttä, kukat hehkuivat muistoja ja elämää. Kirjailijan sanoin: ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy, ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista.”

Olen tässä pitkässä kevätretriitissä tehnyt jonkinlaista hiljaista elämänsiivousta. Viimeksi olen käynyt kotikoneeni tiedostoja läpi ja harventanut rankalla kädellä. Pitkät, vuosien meiliketjut ystävien kanssa vaativat arvolleen sopivan hyvästelyn. Luin kaikki läpi ja tallensin muistojen lippaaseen vain arvokkaimmat viestit liitteineen.

Tässä puuhassa on myös käynyt ilmi, miten eri ystävien kanssa käyty ajatusten vaihto on erilaista. Yhden sielunsiskon kanssa olemme parkuneet toisillemme kaikki kipumme ja hehkutelleet onnenhetket, monelle muulle olen lähetellyt viileän rauhallisia tilannetiedotuksia pahimmista vaiheista selviydyttyä ja kysellyt kuulumisia. Joidenkin kohdalla olen tajunnut olla lisäämättä toisen kuormaa omiani valittelemalla ja ottanut myötätuntoisen asenteen. Sekin on aitoa minua.

Ystävyys on elämän rikkautta. Voi antaa ja saada sen mukaan kuin kulloinkin on. Kun vanha ystävä on päässyt ikilepoon, olen hoitanut ikävääni palaamalla meilikirjeenvaihtoomme. Ajallaan siitä voi luopua, eihän se mitään perintötavaraa ole. Ystävyyskään ei kulje perintönä, omat muistot äidin ystävistä ovat lapsillekin ihan omat, jos ystävällä on ollut yhteys koko perheeseen. Kun tiedostot väljenevät, tulee tilaa sielun sisäiseen puutarhaankin.

Lapsuusmaalla tehtiin kotisimaa ja itse paistettuja munkkirinkeleitä yhdessä äidin kanssa vapuksi. Hyvin maistuivat isälle ja isoveljellekin. Minä hain sinivuokkoja metsästä, jos ne sattuivat olemaan jo kukassa. Ei ne kauan kestäneet maljakossa, mutta tuli niiden mukana kuitenkin kevättä kotiin.

Helsingin vuosina, kun tutustuttiin Toisen kanssa, otettiin tavaksi tuulettaa lakkia vapunpäivänä merenrantakävelyllä tai kuunnella Espan lavalla soittelijoita. Pari kertaa Mantan lakituksen aikaan Kauppatorilla riitti meille. Tungos oli valtaisa. Ei olla osallistuttu vappujuhlille eikä olla minkään aatteen puolesta marssijoita. Toinen soitteli kotona Retuperän VPK:ta, ja sima ja tippaleivät tekivät kauppansa. Poikien myötä kotiin tuli serpentiinejä, itse puhallettuja ilmapalloja ja vappuhuiskat, ja taas paisteltiin munkkeja ja juotiin simaa.

Kun pojat liukenivat omille teilleen vappumeininkeihinsä palattiin me kaksi herkuttelun pariin – tyyliin suolakeksejä, juustoja, kuohuviiniä ja jazzlevyjä. Vapunpäivänä pyöräiltiin Tuusulanjärven ympäri, jos sää ei ollut ihan kamala. Aika usein se kyllä oli.

Eläkevuodet ovat riisuneet vappumme turhantuntuiseksi käyneistä kuvioista. Usein on nautittu kaupasta tuotu simapullo ja Fazerin tippaleivät omassa pihassa, siinäpä se. Eikä tästä karanteenivapustakaan mitään erityistä jää puuttumaan.

Kuopus sai Nallen luultavasti yksivuotissynttäriensä aikaan. Oh, siitäpä on hyvinkin jo nelisenkymmentä vuotta. Huomasin Nallen kurkkivan sohvan takaa, kun olimme Pikkufriidun luona mummon- ja vaarintöissä. Nalletkin ikääntyvät. Tämä valitti toista silmäänsä, joka oli irtoamaisillaan. Otin silmän talteen ja koska lähempi tarkastelu osoitti, että muutakin kohennusta tarvittaisiin, päätin viedä Nallen lääkäriin.

Kuopus laittoi illalla hätäisen kysymyksen: onkohan Nallen silmä tallessa. Pikkufriidu saattaisi löytää sen ja kenties nielaistakin. Rauhoittelin, että tallessa on silmä, ja Nallellekin on lääkäriaika jo varattu.

Kun Nalle pääsi entiseen kotiinsa odottelemaan lääkärintarkastusta, se innostui kertomaan mietteitään. Jossain vaiheessa oli vaikeaa, hän tunnusti, Kuopus kävi nyrkkeilyotteluita ja harjoitteli karateheittoja hänen kanssaan ja Nalle oli pienikokoisena vähän alakynnessä. Nalle odotteli tyytyväisenä kotona, kun Kuopus oli intissä suorittamassa kansalaisvelvollisuuttaan. Vuosien varrella hän kulki Kuopuksen mukana monet muutot, ei ihme, että vähän oli kunto siinä kärsinyt. Muistelimme muuttoketjua kaveriporukan kimppakämpästä opiskelijaboksiin, tyttöystävän kanssa yhteen kerrostalokolmioon. Mutta missä hän olikaan ne vuodet, jotka Kuopus ja Tyttöystävä tekivät töitä ulkomailla? Nalle ei halunnut muistella sitä aikaa. Epäilen, että hän oli nukkunut enimmäkseen talviunta kotimaassa tavaroiden mukana varastossa.

Lääkärikäynnillä Nallen silmä saatiin ommeltua paikoilleen, harventunutta hammaskalustoa kohenneltiin, rispaantuneet ompeleet korjattiin housuista. Kyselin, haluaisiko Nalle vielä kylpyläreissun, mutta hän oli sitä mieltä, että näillä mennään.

Olen miettinyt aikaa enemmänkin. Tänään on kerrattu uutisissa 25 vuoden takaista Estonia-laivan haveria, yli 800 hukkuneen ja yli sadan pelastuneen kohtaloa ja pohdittu mitä nyt olisi tehty toisin. Muisto tuosta syysmyrskyisestä kauhujen yöstä on tuore kuin viime viikolla tapahtunut. Mihin tästä välistä katosi 25 vuotta? Olen Tallinnan reissulla käynyt Estonian muistomerkillä ja vasta siinä ymmärtänyt mikä haverin merkitys oli Virolle kansallisesti. Se hiljentää kävijän.

Vanhana huomaa hyvinkin monista aikanaan syvästi koskettaneista asioista kuluneen kymmeniä vuosia. Jotkut muistot ovat jättäneet jäljen, joka pysyy. Useat tämänkaltaisista muistoista liittyvät järkytykseen tai poikkeuksellisen monia koskeneisiin menetyksiin. Vaikka tapahtuma ei koskisi itseä tai lähipiiriä, empatiasuru voi olla yhtä vahvaa.

Mihin vuodet katoavat näiden merkitysmuistojen ja nykyisyyden väliltä? Onko jossain merkityksettömien vuosien poispurjehtineiden pilvien horisontti? Haalistuuko onnellisten muistojen onni; vaimeneeko järkytys, tuska tai häpeä ajan myötä kuten sanotaan?

Palasimme kurssitapaamisestamme Korpilammen huimankauniista maisemasta. Täyteläinen olo ja hyvä mieli siitä jäi. Meitä oli tällä kertaa seitsemän. Kymmenet työvuodet ja nyt jo eläkevuodetkin ovat joukkoa siivilöineet, mutta ne meistä, joille tapaamiset ovat antoisia ja tärkeitä, tulevat yhä vuodesta toiseen mukaan. Paljon hienoja hetkiä koimme. Kurssimuistot kultaantuvat, myös haalistuvat, mutta ihania ovat ne naurunpurskahdukset, joita kukaan muu ei ymmärtäisi. Koemme yhdessä, miten erityinen on kunkin elämänpolku, miten elämäntehtävä on itse kunkin kautta toteutunut, voimia vienyt ja viisautta tuonut.

Moni meistä on työssään kulkenut vanhojen, sairaiden ja särkyneiden ihmisten rinnalla. Se on opettanut omaakin vanhenemista ja haurastumista ymmärtämään. Kurssitovereista joillakin on nyt omaishoitotilanne, muutama on jo joutunut luopumaan puolisostaan. Kuitenkin sisällämme jossain on yhä se nuori, toiveikas nainen, joka kerran lähti valmistuneena taholleen ammattiin, jatkokouluttautui ehkä, löysi ehkä elämäntoverin ja liittyi sukujen ketjuun lapsineen ja lastenlapsineen. Herkästi kostuvin silmin ja sydämellisesti nauraen täyttyivät yhdessäolon hetket jakaessamme toisillemme kokemuksen rikkaudesta.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon…


Lähdettiin Toisen lapsuusmaille. Tavanomaisesti ensin Eevan Kukasta jotain, ja siitä haudalle. Putsattiin kivi, istutettiin syyskukka verenpisaran viereen, korjattiin tuulen pudottamat risut. Muisteltiin heitä hyvällä. Viivähdettiin hetki penkillä kappelin takana. Kaunista ja rauhallista.


Kaupungin keskusta-alueella on kolme hautausmaata. Silloin, kun Toisen kotipaikka oli vielä itsenäinen kauppala, sille oli perustettu oma hautausmaa, jonne on keskustasta reilusti matkaa. Se on metsän keskellä, kaunis kappelikin. Kiviä harvakseltaan, osa haudoista unohdettuja ja nurmettuneita, mutta myös hyvin hoidettuja ja runsain kukin muistettuja.


Toinen esitteli koulun, josta pääsi ylioppilaaksi. Kotitalon kävimme kuvaamassa, siellä appivanhemmat asuivat vielä, kun minä heihin tutustuin. Halusin nähdä tehtaan sairaalan, jossa 9-vuotiaana olen kerran yöpynyt pienen risaleikkauksen jälkeen, ylihoitaja oli isän lapsuustuttuja. Enpä tiennyt, että tulevan puolisoni äiti oli siellä töissä. Talo oli rapistunut ja tyhjillään. Viereen on vuosien saatossa noussut mahtava tehtaan pääkonttori.


Etsimme vielä talon, jossa asuin muutaman kuukauden talouskoulusyksyn jälkeen. Sekin talo oli autio, piha kasvoi pitkää heinää, ulkorakennus oli nyykähtämässä sijoilleen. Tontti taloineen oli unohtunut viereisen uuden kisapuiston kupeeseen, ei kai kiinnostanut ketään enää.


Mietin miten jännittävästi menneisyytemme ovat toisiaan sivunneet. Se tuttuusko meitä piti yhdessä läpi routavuosienkin näille lempeän iltavalon kunnaille asti.

Ajelimme lauantaina lapsuusmaillemme kummipojan esikoistyttären rippijuhliin kutsuttuina. Jo menomatkalla kotihoitaja soitti kahdesti tädin asioista. Lopulta Toinen sanoi, että olemme viikonlopun matkalla emmekä voi nyt olla mitenkään avuksi ennen maanantaita.

Perillä oli paljon sukua koolla. Monet oli nähty rippilapsen vanhempien hääjuhlissa viimeksi, niinpä oli vähän varmisteltava puolin ja toisin ketä ollaan. Sunnuntai oli lämmin ja kaunis kesäpäivä, pihassa lentelivät pääskyset. Urheilullinen rippilapsi jaksoi poseerata hyväntuulisesti koko päivän, hiukset kauniisti kiharrettuina, hopeakrassein koristellussa valkoisessa mekossa ja kummilta saatu hopearisti kaulassa. Pöydät notkuivat perinneherkuista ja moderneista leipomuksista.

Iltaa myöten ajoimme kotiin. Muistelin mielessäni veljen sekä kummipojan rippijuhlia samassa lapsuuteni kirkossa, jossa nyt jo kolmas sukupolvi astui alttarille valkoisissaan. Kristilliset perinteet murenevat hiljalleen, mutta tuntui hyvältä kokea, että siellä ne ovat vielä kunniassa. Kiitos, että saimme olla mukana.

Ei ole suoraa tietä taivaaseen, polku käy maallisen elämän kautta. Kun puhutaan hengellisestä matkasta, Tiestä, on hyvä muistaa, että olemme maan lapsia, elämämme täällä on sidottu aikaan ja paikkaan, luonnonlakeihin ja maan realiteetteihin. Tämä tosiasia värittää myös hengellistä elämäämme, kokemuksiamme, kulkumme vaiheita. Maallinen elämämme on yksilöllistä, kullakin on oma tiensä. Silti elämään kuuluu ihmisille yhteistä kokemusta, yhteisiä vaiheita, yhteisesti tunnistettavaa. Hengellinen matkamme ei ole maallisen realiteeteista irrallaan, sekin on kunkin oma, ja siihenkin sisältyy yhteistä kokemusta ja monille yhteisiä vaiheita.

Tänään on isäni kuoleman vuosipäivä. Hän syntyi viime vuosisadan alkumetreillä autonomisessa Suomessa, kasvoi ja kävi koulunsa itsenäistyneessä valtiossa. Nuoruusvuodet menivät sodassa, häätkin siirtyivät sodan vuoksi ja esikoinen syntyi talvisodan päättymisen päivänä.

Veljelleni tämä päivä on siis hänen oma syntymäpäivänsä, josta on isän kuoleman myötä tullut muistojen värittämä. Samassa päivässä lomittuvat ja väreilevät monenlaiset yhteiset ja henkilökohtaiset kokemukset ja muistot.