Aamun lehti tarjosi masentavia uutisia, ja ikkunamaisema näytti sateiselta. Jalkaa ja selkää särki eilistä enemmän. Pandemiatilannekuvassa Eurooppa hehkui tulipunaisena ja meillä vaaditaan rajasulkujen avaamista. Ja sitten tämä: Isä surmasi neljän kuukauden ikäisen tyttövauvansa. Ammattini vuoksi olen tottunut perhetragedioiden kohdalla jäähdyttämään omia tunnekuohuja. Uutisotsikko on vain otsikko. Mehän emme tiedä mitä siellä taustalla on tapahtunut, yleensä tilanne on hyvin monisyinen. Tässäkin: ketä muita osallisia on ollut? missä oli äiti? vanhempien suhteen tila? perheen taloustilanne? mustasukkaisuus? – Olen jo etääntynyt ammatillisesta suhtautumisesta, tiedän sen siitä, että itkin luettuani uutisen. Se on ainakin varmaa, että vauva ei ollut syyllinen.

Pilvetkin itkevät. Jos ne alkavat jäähdyttää tunteitaan, saamme lumihiutaletanssin ja maisema valostuu. Aina voi toivoa.