Viime aikoina Pissismummo on soitellut puheluja lähellä ja kaukana asuville ikätovereille ja ystäville ihan syystä, että ei ole päästy aikoihin turvalliselle näköetäisyydelle puhumattakaan halaustuntumasta. Olemme kaikki ylittäneet ilmeisesti jonkun vanhuuden rajaviivan, koska viimeksi kuluneen noin vuoden aikana jokaiselle on ilmennyt jokin uusi terveysongelma tai aiemmin sairastettu on uusiutunut ja/tai pahentunut.

  • Juuei, muuhun tulokseen voi tuskin tulla, nyt on virallinen vanhuus meidät saanut kiinni, vaikka parhaamme mukaan olemme tuota yrittäneet välttää, totesi P.Mummo puhelimeen, jossa oli tovin vaihtanut aatoksia ikätoverin kanssa.
  • Nii’ih. Miten se on voinut tapahtua, kun meille on uskoteltu kaiken aikaa, että ikä on vain numeroita?
  • Jaa’a. Jos se on tarkoittanutki sillai numeroita, että ensin on yksi vaiva, sitte toinen ja kohta kolmas?
  • Saattaapi olla näinikkää. Eläkkeelle päästyä aateltiin, ai että, nyt on aikaa tehdä kaikkee hauskaa, mitä ei ennen ehtinyt, jaksanut, eikä keksinyt. Ettei se vanhuus vielä tästä ala, vasta kahdeksankymppisenä tarvii pikku hiljaa alkaa sitä miettiä. Mutta mitäs! Rajaviiva tulikin yks kaks yllättäen tähän.
  • No jospa tää kaikki johtuuki koronasta?
  • Niivissiin, karanteenin syytä kaikki! Selvä se, kun joutuu samaan pussiin ikäistensä kanssa, siinä rupee epätoivo sikiämään ja sitte leviämään ja lopuksi kiihtymään muiksi taudeiksi hätäpäissään, jos ei virus pääse käsiksi.
  • Samassa pussissapa hyvinkin. Ollaan yhäeelleen. Ja epätoivon fiilikset nitistetään vertaistuella. Taaperrettaan etiäppäin. Kohta on ystävänpäivä ja sitte tullee pääsiäinen ja aprillipäivä. Sitte ollaanki jo vapussa ja kohtsillään on juhannus. Niitä ootellessa.

Tänään istuin taas radiojumalanpalveluksen ääreen. Lähetys tuli Lappeenrannan Sammonlahden kirkosta. Toinen on Lappeenrannan seudulta kotoisin ja joka vuosi siellä käymme. Sammonlahteen poikkesimme erään seurakuntamatkan porukan mukana vuosia sitten. Kirkko on modernin oloinen. Saarnan piti kirkkoherra ja kuoro avusti virsilaulussa.

Radiokirkko on sillä tavoin striimausta parempi, että mitkään epäoleelliset tai epäesteettiset yksityiskohdat eivät häiritse, kun näköyhteyttä ei ole. Kuuloaistimukseen keskittyminen parantaa sanoman perille menoa. Teki mieli myös laulaa virsiä kuoron mukana, siitä muodostui yllättäen kokemus seurakuntalaisena osallistumisesta.

Päivän teema oli Jeesus herättää uskon. Evankeliumiteksti kertoi Jeesuksen vaelluksesta Galileassa kylästä toiseen. Mitä hän siellä? Puhui ihmisille, paransi sairaita ja ajoi ulos pahoja henkiä. Ihmeteot saivat ihmiset liikkeelle tungokseen asti. Jeesus jatkoi kuitenkin matkaa kylästä toiseen. Hänellä oli sanoma vietävänä ihmisille ja sanoma oli tärkein, eivät ihmeteot.

Minua puhutteli vapaaehtoisavustajien laatima esirukous, jossa pyydettiin viisautta maamme ja maailman päättäjille sekä virustaudin nujertamiseksi tehtävän työn ja työntekijöiden puolesta. On tärkeää, että jaetaan rukouksessa yhteinen huoli ihmiskuntaa nyt ahdistavassa tilanteessa. Jumala auttaa tavallaan ja ajallaan, siinähän uskon olemus on ja myös ihmiskunnan turva.

Ensinnäkin oikea talvi, lumineen ja pakkasineen. Vaikka oman elämäni näköalat ovat paljolti kodin ikkunoista tähyilyn, iltapäiväisten netflix-sarjasessioiden ja uutis- ja ajankohtaislähetysten varassa. Onpa ainakin kaunista pihassa ja vaihteeksi välillä romanttisen viehättävää katsottavaa ruudultakin. Mielenkiintoista lukemista ja virkistäviä ystäväpuheluja, ristikoita ja sudokuja, kotipuuhia voinnin mukaan. Ja mikä parasta, hiljalleen tuntuu vointi kohenevan, kivut haalenevat ja uni paranee, se antaa toivoa.

Ehkä tämä eristyneisyys on aiheuttanut sen, että olen kokenut voimakkaasti helpottavana ja toivoa tuovana myös Amerikan presidentinvaihdoksen ja piinallisen neljän vuoden epävarmuuden jäämisen historiaan. Me olemme saman pallon asukkaita kaikki ihmiset, onnella ja onnettomuuksilla ei ole rajoja, kaikki saavat osansa siitä, mitä muualla ja muille tapahtuu. Tulisi pyrkiä yhteiseen hyvään itsekkään oman edun ajamisen sijasta. Tämä lienee korona-ajan tärkein opetus.

Löysimme Netflixiltä oivalliseksi osoittautuneen kanadalais-amerikkalaisen perhesarjan, nimeltä Chesapeake Shores, jonka tapahtumat sijoittuvat Vancouverin rannikon luonnonkauniille saarelle. O’Brienin sukuperheeseen kuuluu irlantilaissyntyinen isoäiti, viiden aikuisen lapsen yksinhuoltajaisä ja piinkova liikemies, sekä äiti, joka romahti lasten ollessa keskenkasvuisia ja lähti perheestä. Tarina alkaa, kun yksi ja toinen lapsista vetäytyy takaisin kotikartanoon isoäidin ja isän turviin opintojen, asepalveluksen, päättyneen romanssin tai avioeron jälkeen. Sisarusparvi on kasvuvuosien tapahtumien haavoittamana kiinteytynyt tukemaan toinen toistaan. Tasapaino järkähtää jälleen kerran, kun äiti palaa takaisin. Sarjaa on tehty neljä kautta ja suosiota osoittanee, että viides on suunnitteilla.

– Hiukan pelkäsin, että sarja osoittautuu amerikkalaistyyliin kliseiseksi, mutta kanadalaisnäyttelijöiden ja maisemien osuus pelastaa ylettömältä makeudelta. Ja voihan sen tunnustaa, että draaman henkilöihin kiintyy, niille alkaa toivoa kykyä ratkaista ongelmansa ja saavuttaa unelmiaan, ja niitä voi kadehtia sisarusparven tuomasta turvasta ja tuesta. Ja onhan siinä oikeita kantrimuusikkoja, jotka laulavat ja soittavat…

Se alkoi oikeastaan jo eilisestä. Iltapäivällä Esikoinen ja Kultanen tulivat pakkasesta punaisin poskin, panivat kahvia tippumaan ja istahtivat mukeineen sohvaan. Siinä viivähdimme hetken kuin ennenkin, meille oli tärkeää kuulla miten heillä vuosi on käynnistynyt ja miten jatkuu. Ilon lahjoittamiseen tämän ikäisille ei tarvita erityisiä ponnisteluja, riittää että ollaan hetki siinä tuntumassa, ei vain ruudulla tai rappusilla.

Saunan kostea lämpö pehmeine ja kipakoine löylyineen on kipuilevalle armollista. Viikon ponnistelut pyyhkiytyvät mielestäkin, valuvat viemäriin suihkuveden mukana ja jättävät raukean pehmeän olon. Ulkona on rapsakka pakkanen, sisällä lämmin. Meitä on kaksi ja rakkaamme ovat tallessa kukin elämässään.

Tänään nukuin ihmeen pitkään, olimme aamiaisella vasta vaille kymmenen. Ehdotin, että kuuntelisimme vaihteeksi palveluksen radiosta. Alkuliturgiat menivät tausta-ajona, mutta saarnan aikaan rauhoituin jo kotikirkkooni, sytytin tuohuksen Kristus Kaikkivaltiaalle ja lampukan Kolminaisuusikonin eteen. Ikkunasta katselin pihan puhtaan valkeaa koristelua, nietoksia, lumikuorrutusta oksilla, tiaisten askartelua lintulaudalla ja talipalloissa. Taivas oli valoisan harmaata pilveä. Rauha laskeutui mieleen. Kuin lausumaton toiveeni olisi kuultu, urkujen juhlavan loppusoiton häivyttyä alkoi ortodoksipalvelukseen kutsuva iloinen kellonkilkatus ja Valamon kävijälle tutuksi ja rakkaaksi tullut rukouslaulun hyminä.

Ihmeellisen ihana talvipäivä sinertyy iltaan. Katuvalot syttyvät kuin valokukat maisemaan. Lumi tupruaa katoilta, kieppuu villisti tuulen pyörteissä. Kaupunki on mullin mallin, pääkadutkin irtolumen vallassa ja pikku kadut tuiskunneet lähes umpeen. Pihoilta lähtevät autot juuttuvat kinoksiin. Autokorjaamot ovat saaneet töitä, kun ennakoimattomia on tapahtunut taajamien ja moottoriteiden liikenteessä pitkin päivää. Jos vain on ollut mahdollista, moni on jäänyt kotiin tekemään töitään. Kun palaamme asioitamme hoitamasta, näemme kaksi ekaluokkalaista tarpomassa vyötäröön asti ulottuvissa kinoksissa ilmeisen ja harvinaisen iloisina ja tarmokkaina. Vihdoinkin talvi, meilläkin!

Yhä jaksan ihmetellä tätä kirkon ns. ’digiloikkaa’. Yleisvaikutelma näiltä striimausten harharetkiltä on, että eri puolilla maata seurakunnissa ollaan yhä kovin eri tasolla jumalanpalvelusten toteutuksessa. Joka sunnuntai istahdan tuoliini ja toivon, että tällä kertaa kaikki menisi nappiin. Eihän tuo nyt niin ylivoimaista voi olla, että muistettaisiin panna mikrofoni päälle, kun aletaan puhua ja katsottais pikkuisen ennen tai aikana mitä informaatiota kuvakulma kirkkotilasta näyttää. Monissa seurakunnissa pappi on yhtä kuin kirkko, ja kanttori pelkkää urkujen taustahurinaa.

Paimiossa haeskeltiin rippikoulun musiikkitunnin ja sunnuntain yleisteeman (kasteen merkitys) välistä tasapainoa, siinä täysin onnistumatta. Ilmeisesti rippikouluissa lauletaan yhä samoja ’veisuja’, joita poikamme taisivat lauleskella 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla. Mitä siitä nyt on, kolmisenkymmentä vuotta. – No, hyvä kysymys jäi tämänpäiväisestä pyörimään mielessä: mitä on kirkkomusiikki?

Taannoiset, ennen näkemättömät tapahtumat Yhdysvaltojen poliittisen teatterin päänäyttämöllä saavat pienen ihmisen täällä kaikinpuolisessa provinssissa hiljaiseksi. Itse tapahtumatkin hiljentävät, mutta myös niitä väistämättä seurannut kalabaliikki. Maailman tai Yhdysvaltojen omankaan historian puitteissa tapahtumat eivät ole ainutlaatuisia, mutta yhden pienen ihmisen iltaan päin kulkevan elämänhistorian aikana kyllä. Vertaisin tätä elinaikanani tapahtuneista ajoitukseltaan, näkyvyydeltään ja seurauksiltaan WTC-tornien tuhoon. Molemmissa tapahtumissa kyse on hulluuden, itseriittoisen vallanhalun ja tuhovoimaisen tietämättömyyden vaarallisesta huipentumasta, joka horjuttaa tasapainoa maailmassa.

Striimauksen kuvauskulmien mietintään ei ollut jaksettu panostaa ja tulos oli sen mukainen. Sisänäkymät kirkosta olivat melko omituisten yksityiskohtien varassa. Outo muinaisvanhaa henkilöä esittävä patsas lukupulpetin taustalla. (Seurakunnan sivuilta löytyi selitys, kyseessä oli yksi neljää evankelistaa esittävästä puuveistosryhmästä.) Sinne tänne ripoteltua, päiväkerhon ja pyhäkoulun havaintomateriaaliksi kenties tarkoitettua kömpelöä keramiikkaa. Halpoja kuusenkoristeita ja pari kolme lahjapakettia. Jos – ja kun – satunnainen katsoja ei ole konsaan tuossa kirkossa käynyt, tuskin sai palveluksen kuvauksesta minkäänlaista kokonaiskuvaa kirkkotilasta. Jossain vaiheessa kuva löysi alttarinkin, joka sijaitsee ristikirkon keskikulmauksessa. Erikoinen ratkaisu 1700-1800-luvun vanhoissa ristikirkoissa.

Vuorotervehdysosion hoiti ja esirukoilijana toimi vilpittömän eleetön pappismies, mahdollisesti kirkkoherra. Virsilaulusta päätellen seurakunnassa oli vuorossa toinen naiskanttoreista, urkuja ei näytetty, jossain vaiheessa laulua säestettiin myös pianolla. Vapaaehtoisen tekstinlukijan kasvot peittyivät ison mikrofonin taakse. Saarnan piti kappalainen. Hän paneutui itämaantietäjien tähtiseikkailun kertomukseen kiitettävän realistisesti. Hänen mukaansa kyseessä on tarina, jonka todenperäisyydestä ei liene takeita, teksti on luettava symbolisena. Lisäksi pastori kertoi legendan ”Neljännestä kuninkaasta”, joka symbolisesti lienee kuvannut kristityn tietä. Hiukan jäi katsojaa häiritsemään pastorin riippuvien korvakorujen tarmokas heilahtelu tarinan käänteiden tahdissa.

Voi herrantähden, tässä nyt mennään – oli kommenttini palveluksen loputtua. Sen saa itse kukin tulkita miten tahtoo.


Miten murehdinkaan marraskuussa: peruuttivat joulun. Mitä sanoikaan sydämellinen ystäväni: – joulu tulee – ja joulu menee. Niin siinä sitten kävikin. Joulu tuli, erilaisena, omalla tavallaan yhtä lämpimänä, juhlavana kuin aina. Aatonaattona oli lasten pakettien luovutuksen ohella Hetki kummankin perheen kanssa. Pieni oli hämmennyksissään ja isoja sai rutistaa, olla sylinä keskimmäiselle. Ilman mitään yritystä laskeutui kumpaankin Hetkeen omanlaisensa joulurauha. Aattona oltiin suvun kanssa teamsissa ja jaettiin erilaisen joulun tunnelmia kukin kotisohvaltaan. Siitäkin jäi mukava fiilis. Joulu tuli – ja oli, erilaisuudessaan täysinäisenä. Musiikkia, kahdenkeskistä kynttilänvaloista yhdessäoloa. Hiljaista lukurauhaa.

Loppiaisaatto – ja joulu menee. Huomenna sytytämme kynttilät, katselemme joulukortit ja kirjeet vielä kerran. Sitten arkiaamuna riisutaan kuusi koristeistaan, korjataan viimeiset kynttilät ja jouluiset liinat. Katsellaan lumista pihapuuta ja pensaita, eväitään hakevia lintuja. Toinen käy lapioimassa pihan polut eikä valita lumesta, kun sitä vihdoin saimme talven tunnuksi. Minä en valita kipujani, niillä on paikkansa ja tehtävänsä. Kaikki on uutta, kaikki on hyvin, hetken kerrallaan.